En koskaan ajatellut sen päivän tulevan, kun puen iloisena päälleni keltaisen takin.
Pelkäsin värejä. Värikkäät ihmiset toivat mieleeni retron, retro toi mieleeni suuret kukkakuvioiset verhot ja ne kukkakuvioiset verhot toivat mieleen yhden vanhan opettajani.
Kuinka ajattelinkaan mustavalkoisesti.
Miksi sitten mieleni ei ajatellut myös kaikkien mustaan pukeutuvien olevan gootteja? Sehän olisi sopinut teini-iän logiikkaani.
Ensin se iski vain keväisin, pastellihulluus nimittäin.
Ostin kotiin mintunvihreitä kulhoja, keltaisia ruukkuja, vaaleanpunaisia kynttilöitä.
Pelokkaana havahduin muutokseen, kun rakastuin keltaisiin lakanoihin, jotka sain äidiltä.
Apua, tuleeko musta nyt se värejä rakastava retrotäti?
Yllätin eniten itseni, kun päätin värjätä mustat hiukseni värikkäiksi. Ensin punaisiksi, sitten liiloiksi ja lopulta sinisen kautta vihreiksi.
Tajusin, että olin ehkä pelännyt erottua.
Halusin sulautua Porin torin harmaaseen massaan.
Enää en halua. Haluan näyttää siltä, miltä musta tuntuu.
Tää uus takki saa mut iloiseksi.
Löydät sen täältä. (Tämä ei ole mainoslinkki)
Rakastan yhä mustaa ja varsinkin mustavalkoista, mutta niiden rinnalle on hyvä yhdistää muita värejä. Jos ei muuta, niin ainakin mulla on värikkäät hiukset.